EPT-viikon blogi: Naiset on rautaa

Kun puhutaan naiserityisyydestä ja sen huomioimisesta päihdepalveluissa, puhutaan
samalla tarpeen tunnistamisesta ja ihmisarvon tukemisesta ylipäätään.

Jokainen meistä tietää miehen ja naisen konkreettisista eroista, mutta kaikki eivät kuitenkaan ole tietoisia
naisten pöyristyttävän huonosta asemasta sillä kentällä, jossa päihteet poraa kaapit
paikoilleen. Siellä ainoa käypä valuutta on armoton voima, ja heikomman asemaan jäänyt
putoaa auttamatta läpi sekä yhteiskunnan riittämättömistä tukitoimista että “omiensa”
muodostamasta yhteisöstä.

Kun naispuolinen päihteidenkäyttäjä uskaltautuu pyytämään apua, on se samalla vaikuttava
osoitus siitä, miten potkittu ja usein hyvinkin systemaattisesti yksin jäänyt ihminen päättää
vielä kerran luottaa elämään. Se on se hetki, kun naiserityistä lähestymistapaa tarvitaan, ja
se on se hetki, kun osaava ammattilainen muistaa huomioida edessään istuvan ihmisen
akuutin tarpeen tulla taas näkyväksi.

Ensimmäisessä tapaamisessa haavat tuntuu usein liian syviltä korjattaviksi ja moni miettii,
onko sittenkään tullut oikeaan paikkaan.

Ensimmäisessä tapaamisessa haavat tuntuu usein liian syviltä korjattaviksi ja moni miettii,
onko sittenkään tullut oikeaan paikkaan. Kuitenkin olemalla kärsivällinen ja osoittamalla
läsnäolon lisäksi kunnioitusta toisen tuskaa kohtaan, saattaa vastaanottava osapuoli tulla
avanneeksi sekä kestävän väylän kohti kannattelevaa hoitosuhdetta että näköyhteyden
hiljalleen korjaantuvaan minäkuvaan ja omanarvontunteeseen.

Kohtaaminen ei siis ole mielestäni se vaikein osuus, vaikka jokaiselle aukotta sopivaa
sapluunaa ei olemassa olekaan. Suurin haaste taitaa olla se, että antaa toiselle tarpeeksi
tilaa olla juuri niin herkillä, kuin on, mutta samalla pitää sillä tavoin lähellä, ettei elämän
raastava epäoikeudenmukaisuus pääse puhaltamaan vastakkainasettelua siihen yhteiseen
tilaan, jossa on ok olla juuri sellainen, kuin on.

Lyhyesti voisinkin siis todeta, että mielestäni homman avain on siinä, miten olla läsnä
ihmiselle, jolle kukaan ei mahdollisesti ole ollut läsnä hyvin, hyvin pitkään aikaan.
Naiserityinen työ ei erittele tai arvota ihmistä, eikä kokemusten summaa. Oli häpeä kuinka
syvää tahansa tai arville viillelty sielu kuinka rohtunut hyvänsä, on hän nyt tullut paikkaan,
jossa olla arvokas, inspiroiva ja niin hirveän tärkeä. Siinä tilassa asiakkaan pelot
tunnustetaan ja niitä pyritään ymmärtämään, ja se kaiken muun alle unohtunut oma,
yksilöllinen ääni saa jälleen mahdollisuuden tulla kuulluksi: on hienoa saada olla nainen, eikä
sen takia tulisi koskaan joutua systemaattisesti ylenkatsotuksi tai käytetyksi valuuttana.
Naisten erityistarpeet sivuutetaan elämässä usein muutenkin, joten jokainen meistä voi vain
yrittää kuvitella, missä mittasuhteissa epätasa-arvo esiintyy niissä syvimmissä varjoissa,
jonne aamun valo ei pääse paistamaan edes silloin, kun aseen piippu kerrankin osoittaa
johonkin toiseen suuntaan, tai yö on kerrankin päästy nukkumaan oikeassa vuoteessa –
mutta millä hinnalla.

Päihdepalveluissa ei mielestäni ole vielä koskaan ollut niin loistavaa tilannetta, että kaikille
tarvitsijoille olisi heille sopivaa apua tarjolla, mutta hyvä olisi keskittyä esimerkiksi siihen,
etteivät päihteitä käyttävät naiset jäisi niin yksin, sillä kriisin hetkellä. Vaikeimmissa
tapauksissa esim. turvakotien ovet eivät ole heille poikkeuksetta auki, eikä kenttätyötä
tekevät järjestyksenvalvojat tai poliisitkaan ole aina tarpeeksi hereillä huomatakseen, että
nyt sitä erityistä suhtautumista apua tarvitsevaan kaivattaisiin.

Olen myös jo pitkään tuonut ääneen julki sitä epäkohtaa, ettei naispuolisille
päihteidenkäyttäjille – avohoidon tai korvaushoidonkaan asiakkaille – ole omia
vertaistukiryhmiä, tai edes samaa sukupuolta olevia kokemusasiantuntijoita, joilla olisi
osaamista ja aikaa olla joustavasti läsnä silloin, kun muu maailmaa meidät pettää.
Eikä kyse ole pelkästään naisista: myös moni miespuolinen asiakas tuo toistuvasti esiin
kokemuksensa siitä, ettei valinnan mahdollisuutta kaupungin poleilla ja palveluissa juuri
ole.

Oli kyseessä sitten nainen tai kuka tahansa, jonka asema on heikko ja kyky selviytyä
eteenpäin vaarantunut: anna aikaasi, anna ymmärryksesi. Kaikkea ei tarvitse osata: me
opitaan tekemällä… yhdessä <3

Kirjoittaja:

Kokemusasiantuntija ja blogisti Metta Sävikari (valmistuu päihde- ja mielenterveys lähihoitajaksi keväällä 2024).

Lue lisää Metan ajatuksia:
Koti (kimalle.fi)

Metta puhui myös Kaikki ovet lukossa -webinaarissa, katso tallenne: https://youtu.be/-jaLiLhQupk?si=BY4am8-IEEjkF5fa

Blogi on osa Ehkäisevän päihdetyön viikkoa, lue lisää: www.kysyminenkannattaa.fi

Tutustu Kampanjan muihin blogikirjoituksiin: EPT-viikon blogit – EPT-verkosto