Päihdepäivät-blogi: Stigmaa turpaan
Minun sosiaalisessa kuplassani terapiassa käyminen on jo niin tavanomaista, että voimme kertoa avoimesti kollegoiden läsnä ollessa, ettei keskiviikko-aamulle suunniteltu palaveri onnistu, sillä silloin on varattuna aika työterveyspsykologille. Ja kun ystävä kertoo illanistujaisissa uudesta terapiasuhteestaan, ei vastassa ole yllättyneitä reaktioita vaan tarkentavia kysymyksiä: käytkö psykodynaamisessa vai kognitiivisessa? Saitko lähetteen vai kustannatko terapian itse?
Minun sosiaalisessa kuplassani terapiassa käyminen on jo niin tavanomaista, että voimme kertoa avoimesti kollegoiden läsnä ollessa, ettei keskiviikko-aamulle suunniteltu palaveri onnistu, sillä silloin on varattuna aika työterveyspsykologille. Ja kun ystävä kertoo illanistujaisissa uudesta terapiasuhteestaan, ei vastassa ole yllättyneitä reaktioita vaan tarkentavia kysymyksiä: käytkö psykodynaamisessa vai kognitiivisessa? Saitko lähetteen vai kustannatko terapian itse?
Terapiasta puhutaan keskiluokkaisen kepeään sävyyn, ja sitä terapiassa käyvä asiakaskunta onkin. Terapiasta on tullut osa keskiluokkaista statusta, jonka ulkopuolelle jäävät päihdeongelmaiset ja ne, joiden voimavarat tai taloudellinen tilanne ei anna periksi esterataan, joka pitää läpäistä päästäkseen Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan. Siksi toivonkin, että päihdepalveluiden asiakkuuden stigmaa onnistuttaisiin vähentämään yhtä tehokkaasti tulevina vuosina, kuin mitä mielenterveys- ja terapiapalveluiden suhteen on nyt onnistuttu. Sillä vaikka työpaikalla voikin puhua terapiasuhteestaan, maininta käynnistä päihdepolilla sisältää edelleen aivan erilaisen klangin. Kahvihuoneen tunnelma voisi äkkiä jäätyä.
Viime vuosina yhä useampi on uskaltautunut puhumaan oman alkoholisuhteensa kanssa kipuilusta julkisesti somessa. Meidän itsereflektiomme tai tsemppipuheemme Instagramissa eivät ehkä auta sitä kotonaan juuri nyt kalsarikännejä vetävää kliinistä alkoholistia, mutta häntäkin auttaa päihdeongelmiin liittyvän stigman rikkominen. Sen normalisoiminen, että ihmiset ovat moniulotteisia olentoja eivätkä psyyke- tai päihdeongelmat tee meistä kenestäkään epäonnistunutta ihmisenä.
“Teit virheen, mutta sinä et ole virhe”, sanoo terapeutti Tommy Hellsten Johanna Pohjolan tietokirjassa Isä pullossa.
Silloin kun oma rohkeus pettää, otan mallia ystävistäni.
”Anteeksi mikä maine?” ystäväni Iris Flinkkilä esitti vastakysymyksen Hesarin toimittajalle, joka tiedusteli häneltä, eikö hän yrittäjänä pelännyt maineensa menevän OnlyFans-sivustolle lataamiensa peppukuvien myötä.
“Jos on ollut joku maine, jonka voi tällä tavalla menettää, en sellaista tarvitse”, Iris totesi. Hurrasin ja hurraan edelleen. Sillä kun yksi ihminen rikkoo stigmaa, se on palvelus meille kaikille muille, jotka vielä keräämme rohkeutta. Oli kyse sitten oman, alastoman kehon julkisesta esittelystä tai päihdeongelmastaan avautumisesta: jos stigmaa on mahdollista vetää turpaan, se tulisi aina tehdä. Ihan kansalaisvelvollisuutena.
Katri Ylinen, Darravapaa-yhteisön toinen perustaja
Katri Ylinen moderoi paneelikeskustelua päihde- ja mielenterveysoikeuksista Päihdepäivien seminaarissa Päihde- ja mielenterveysoikeudet 11.5. klo 14:30-16.30