PÄIHDEPÄIVIEN PUHUJAHAASTATTELU: JENNY KAASINEN-WICKMAN JA SATU KIVINEN

”Minulla on ollut tapanani sanoa koulutuksissa, että jos ihmiselle ei löydy muualta paikkaa, niin kadulta löytyy. Se katu on kova ja vie mukanaan. Miksi meidän pitää päästää asiat siihen pisteeseen, että ihmiset joutuvat kadulle, kun se paikka pitäisi löytyä yhteiskunnasta? Mikään koulutusaste tai lompakon paksuus ei suojele päihdesairaudelta. Meillä on paljon hyvää näyttöä siitä, mikä toimii. Kysymys kuuluu, miksi asioille ei tehdä mitään.” – Jenny Kaasinen Wickman, Tukialus-hanke

Tukialus ja Helsingin matalan kynnyksen päiväkeskus Symppis tekevät vahvaa yhteistyötä keskenään. Molemmat ovat matalan kynnyksen toimintaa. Projektityöntekijä Jenny Kaasinen-Wickman Tukialuksesta ja ympäristötyöntekijä Satu Kivinen Symppiksestä kertovat yhteistyöstään sekä Päihdepäivien Aidon kohtaamisen rakennusaineet -työpajastaan. Yhteisenä intressinä heillä on asiakkaana olevan ihmisen etu.

”Organisaatiotasoja ylittävää yhteistyötä tehdään monella tasolla samanaikaisesti, mikä on erittäin tärkeää. Kun puhutaan asiakkaista, niin on tärkeää huomioida se, että me ammattilaiset saamme palkkaa ihmisten auttamisesta. Parhaat tulokset ja apu ihmiselle yleensä saavutetaan joustavalla yhteistyöllä eri sektorien välillä”, Kaasinen-Wickman kertoo.

Arki koostuu kohtaamisesta, läsnäolemisesta ja vilpittömästä halusta olla ihmisten kanssa

Kaasinen-Wickman ja Kivinen pohtivat arkeaan. Kaasinen Wickman korostaa kohtaamista, läsnäolemista ja vilpitöntä halua olla ihmisten kanssa. Kivisen on helppo samaistua tähän, mutta toteaa työnkuvien olevan erilaisia.

”Asiakkaille Symppis on avoinna klo 10.00–15.00. Siinä ajassa me kohtaamme ihmisiä ja ihmisten tulee löytää ja päästä palveluun siinä ajassa. Tähän tarvitaan esimerkiksi Tukialusta, joka jalkautuu kadulle kohtaamaan ihmisiä ja ohjaamaan heitä meidän palveluihimme”, kertoo Kivinen.

Myös Kaasinen-Wickman pohtii arkeaan: ”Meidät tunnetaan noista isoista punaisista rinkoista, josta löytyy jos minkä näköistä tarviketta, mitä asiakkaat missäkin tilanteessa saattaisivat tarvita. Työssämme esimerkiksi autamme ihmisiä etuuksien hakemisessa puhelimitse tai tietokoneella, voimme tehdä katuolosuhteissa soveltuvaa haavanhoitoa, seksuaaliterveyteen ja turvalliseen pistämiseen liittyvää neuvontaa. Oikeastaan koko haittoja vähentävän työn kirjo kuuluu osaksi meidän arkeamme.”

Tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi

Puhuttaessa Kaasinen-Wickmanin ja Kivisen kohtaamista asiakkaista näkemys on selvä. Molemmat korostavat sitä, että päihteitä käyttävät ihmiset ovat tyypillisesti ihania ihmisiä, jotka ovat joutuneet kokemaan elämässään paljon. Yhteinen näkemys on, että näillä ihmisillä on suuri tarve tulla kuulluksi.

”Me emme puhu työssämme asiakkaista, vaan ihmisistä. Kohtaamamme ihmiset ovat äärettömän fiksuja, ihania ja voimakkaasti tuntevia ihmisiä, joilla elämänhistoriassaan on paljon kaiken näköistä. Ajattelemme, että kohtaamamme ihmiset ovat usein selviytymistilassa koko ajan, mikä voi näyttäytyä epäkoherenttina toimintana tai käytöksenä”, kertoo Kaasinen-Wickman.

”Asiakkaihimme kohdistuu usein väärinymmärrystä. Menneisyydessä tapahtuneet asiat voivat olla jollain tavalla yhä pinnalla ja aiheuttaa palveluntarjoajissa ennakkoluuloja, minkä vuoksi nämä ihmiset eivät aina tule kohdatuksi arvostavasti ja kunnioittavasti”, vastaa Kivinen.

Aidon kohtaamisen rakennusaineet

Kaasinen-Wickman ja Kivinen painottavat kohtaamisessa vilpitöntä halua olla läsnä, nähdä ja kuulla toinen ihminen. Molemmat kokevat, että digitalisaatio on haastanut kohtaamista.

”Nykypäivänä kohtaamista haastavat erinäiset häiriötekijät, kuten digilaitteet. Yritämme työssämme oikeasti pysähtyä ihmisten kohdalle ja viettää pienen hetken heidän kanssaan. Sen ei tarvitse olla kuin viisi sekuntia, sen verran, että edes tervehtii toista. Mielestäni varsinkin korona-aikana korostui tämä nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve”, kertoo Kivinen.

”Niin ja mielestäni aitoon kohtaamiseen kuuluu myös kiinnostus. Se, että osoitat kehon kielelläsi, katseellasi ja olemuksellasi sen, että sinua aidosti kiinnostaa, miten toinen voi ja mitä hänelle kuuluu, miten voisi olla avuksi tai miten yhdessä ihmisen kanssa voisi parantaa hänen tilannettaan”, Kaasinen-Wickman täydentää.

Mitä odottaa työpajaltanne?

Kivinen lupaa, ettei tiedossa ei ole kalvosulkeisia, pönötystä ja pelkkää kuuntelua, vaan älylaitteet asetetaan sivuun, ollaan oikeasti läsnä ja harjoitellaan kohtaamista.

Kaasinen-Wickman täydentää, että työpajan keskiössä on yhteinen tekeminen ja jakaminen. Hän huomauttaa, että vilpitön halu olla vuorovaikutuksessa kuulostaa helpolta, mutta ei välttämättä digiaikana ole sitä, kun niin paljon vietetään aikaa ruutujen äärellä.

”Aito kohtaaminen on vastavuoroisuutta ja sehän on kohtaamisen ydin. Ei voi kohdata niin, että tulen tähän ja teen suoritteen, vaan se vaatii asettautumista siihen vastavuoroiseen yhdessä jakamisen tilaan”, hän jatkaa.

Millaisia kokemuksia teillä on päihdepäivistä?

Kaasinen-Wickman on kertomansa mukaan käynyt Päihdepäivillä useasti ja vetänyt aiemminkin työpajoja. Hän odottaa tulevia Päihdepäiviä innolla ja kertoo saavansa kohtaamisista valtavasti energiaa.

”Henkilökohtaisesti Päihdepäivät ovat minulle työskentelyvuotta rytmittävä, valtakunnallisesti yhteen kokoava tapahtuma. Olen nauttinut valtavasti erilaisista asiantuntija- ja kokemuspuheenvuoroista. Työpajat, joihin olen osallistunut ovat olleet hyvin antoisia ja olen saanut tapahtumasta sysäyksen lähteä jatko-opintoihin”, Kaasinen-Wickman kertoo.

Kivinen puolestaan kertoo, ettei ole aiemmin osallistunut Päihdepäiville: ”Odotan oikeastaan kaikkea sitä, mitä Jennykin. Ehkä erityisesti sitä, että pääsee kohtaamaan sellaisia toimijoita, jotka eivät ole entuudestaan tuttuja. Sen lisäksi odotan kovasti sitä, että pääsemme Jennyn kanssa vetämään meidän työpajaa.”

Ideaalissa maailmassa ei olisi päihdeongelmia

Kysyttäessä, miten päihdetyötä tehtäisiin täydellisessä maailmassa, molempien näkemys on selvä: Päihdetyötä ei tehtäisi täydellisessä maailmassa, koska päihdeongelmia ei olisi. Toisaalta realistisesti ajateltuna tärkeää kummankin mielestä oli se, että palveluihin pääsisi matalalla kynnyksellä ilman pelkoa tuomitsemisesta.

”Apua pitäisi saada nopeasti ja kynnyksettömästi. On tärkeää, että ihmiset kokisivat tulleensa kuulluiksi, kohdatuksi ja että heidän kertomaansa uskotaan. Päihdepalveluita tulisi tuottaa niin, ettei mitään siiloja olisi, vaan että palvelut toteutettaisiin vastaamaan tosiasiallista tarvetta, niin kuin lakiin on kirjoitettu”, pohtii Kaasinen-Wickman.

Kivinen on samoilla linjoilla ja vastaa: ”Päihdehoitoa tulisi toteuttaa koko perheen hyväksi. Ideaalimaailmassa kohtaaminen olisi arvostavaa ja päätökset esimerkiksi huumeisiin liittyen tehtäisiin tietoon, eikä tuntemukseen perustuen.”

Mikä olisi viestinne uusille kansanedustajille?

Molemmat toivovat, että kansanedustajat tekisivät päätöksensä tietoperusteisesti ja peräänkuuluttavat palveluiden turvaamista.

”Terveiseni kansanedustajille olisi ehdottomasti se, että päihdesairaus on sairaus. Odotukseni tulevalle hallitukselle on se, että päätökset perustuvat tutkittuun tietoon ja näyttöön. Sen perusteella ei esimerkiksi olisi syytä olla toteuttamatta käyttöhuoneita koskevaa lakiuudistusta tai olla budjetoimatta lisää rahaa nuorten päihde- ja psykiatriapalveluja yhtä paljon, kuin aikuisten palveluihin. Summat saattavat näyttää suurilta, mutta ne muuttuvat suuremmiksi, mikäli nämä asiat jätetään hoitamatta”, painottaa Kaasinen-Wickman.

Hän jatkaa: ”Meillä ei ole varaa syrjäyttää yhtäkään nuorta. Minulla on ollut tapanani sanoa koulutuksissa, että jos ihmiselle ei löydy muualta paikkaa, niin kadulta löytyy. Se katu on kova ja vie mukanaan. Miksi meidän pitää päästää asiat siihen pisteeseen, että ihmiset joutuvat kadulle, kun se paikka pitäisi löytyä yhteiskunnasta? Mikään koulutusaste tai lompakon paksuus ei suojele päihdesairaudelta. Meillä on paljon hyvää näyttöä siitä, mikä toimii. Kysymys kuuluu, miksi asioille ei tehdä mitään.”

Ympäristötyöntekijä Satu Kivinen työskentelee Helsingin Kaupungilla Kontulan Symppiksessä. Symppis on matalan kynnyksen päiväkeskus, jossa tarjotaan tietoa ja terveysneuvontaa päihdehäiriöstä kärsiville ihmisille. Jenny Kaasinen Wickman työskentelee Diakonissalaitoksen Tukialus-hankkeessa, joka tuottaa etsivää ja jalkautuvaa päihdetyötä Helsingissä, Lahdessa ja Tampereella. Hankkeen työntekijät tunnistetaan usein ikonisista punaisista repuista.